GO WEST ON THE OREGON TRAIL

Lewis & Clarkin retkikunta oli löytänyt ensimmäisen reitin Missouri jokea pitkin Tyynelle valtamerelle vuonna 1806. Vuonna 1810 Astorin retkikunta löysi hieman eteläisemmän reitin Union solan ja Teton solan läpi American Fur Companyn turkiskauppaa varten. Paluuretkellä 1812 Robert Stuart löysi vielä eteläisemmän ja edellisiä paljon helpomman reitin kalliovuorten yli South Pass solan läpi North Platte joelle. Myöhemmin samana vuonna North West Company ja Hudson Bay Companyn myötä ensimmäiset siirtolaiset alkoivat saapua alueelle. Vuonna 1825 oli muodostunut York Factory Express reitti Hudsonin lahdelta Kanadan halki Oregoniin, jonka 4200 kilometrin matkan kulkeminen kesti noin 100 päivää. HBC:n kauppa-asemat olivat tähän aikaan ainoita tukikohtia joista uudisraivaajat saattoivat hankkia täydennyksiä.

Turkismetsästäjät olivat vuosikymmenien aikana oppineet tuntemaan nämä alueet kuin omat taskunsa. Jedediah Smith ja Thomas Fitzpatrick olivat 1825 löytäneet uudelleen reitin South Passin läpi North Platte joelle. Fitzpatrickista tulikin myöhemmin uudisraivaajien ensimmäisiä oppaita Oregonin reitillä. Vuodesta 1825 alkaen 15 vuoden ajan Green River joen turkismetsästäjien rendezvous -kokoontumiset olivat turkiskaupan vuoden tärkein tapahtuma, jossa monen vuoden saalis myytiin ja ansaitut rahat kulutettiin hankkimalla varustetäydennyksiä ja tietenkin juhlimalla. Turkikset kuljetettiin maateitse North Platte joen vartta pitkin itään, josta muodostui tärkeä maareitti idän ja lännen välillä. Vuonna 1830 ensimmäiset vankkurit raivasivat tätä kautta kulkukelpoisen reitin South Pass solan läpi Green River joelle. Itse joki oli mataluutensa vuoksi veneille kulkukelvoton, mutta laajat tasangot olivat vankkureille oiva kulkureitti. Turkismetsästyksen loputtua juuri tätä reittiä käyttivät sadat tuhannet uudisraivaajat, jotka lähtivät Missouri joelta Independencen kaupungista jopa kuusi kuukautta kestävälle matkalle Oregoniin.

1840-luvulla turkisten kysyntä oli jo hiipunut. Kanadan kanssa 1846 tehdyn Oregonin sopimuksen ja rajan siirron myötä avautui amerikkalaisille siirtolaisille vapaa oikeus muuttaa aiemmin Kanadan hallinnassa olleelle alueelle. Tähän asti keskilännen lähinnä elinkelvottomana erämaana pidetty preeriatasankojen laaja alue oli hillinnyt Missisippin länsipuolen asuttamista. Oregonin alueiden avautuminen yhdysvaltalaisille käynnisti uudisraivaajien vyöryn preerioiden ja kalliovuorten yli Tyynen valtameren puolelle, jossa odottivat houkuttelevat vehreät maat ja metsät, sekä terveellinen ilmasto, ja 1848-55 kultalöytöjen jälkeen erityisesti myös Kalifornia.

Kapteeni Benjamin Bonnevillen 1832-34 tutkimusmatka ja myöhemmin John C. Frémontin tutkimusretki 1842-46 saivat laajaa julkisuutta. Erityisesti Fremontin matkasta vuonna 1848 julkaistu kartta reitistä Oregoniin oli ensimmäinen "kunnollinen" kartta tästä alueesta. Oregonin reitin lisäksi oli muitakin reittejä, kuten Independencestä lounaaseen kulkeva Santa Fe Trail, sekä Oregonin reitiltä ennen kalliovuoria pohjoiseen koukkaava Bozeman trail. Kalliovuorten ylityksen näkökulmasta Oregonin reitti, sekä sen kanssa osittain samaa reittiä kulkevat Overland Trail ja Mormon Trail, oli enemmän kuin pelkkä väylä Oregoniin. Se oli tosiasiassa ainoa käytännöllinen maareitti Missourista koko Yhdysvaltain länsiosaan.

Frémontin kartta vuodelta 1848.


Ensimmäiset vankkureilla matkanneet emigrantit olivat Marcus ja Narcissa Whitman vuonna 1836, jotka lähtivät tekemään lähetystyötä intiaanien keskuuteen Fort Walla Wallan luona. Suuri muuttoaalto alkoi kuitenkin vasta 1843, jolloin noin tuhat siirtolaista teki matkan Oregoniin. Seuraavana 25 vuonna noin puoli miljoonaa siirtolaista muutti länteen, heidän joukossaan arvioilta jopa 40 000 lasta. Siirtolaisten virta oli kiihkeimpinä vuosina melkeinpä yhtenäinen kulkue. Ei tarvinnut muuta kuin seurata edellä kulkeneen karavaanin nostattamaa pölypilveä löytääkseen reitin perille.

Reitin varrella eli mm. Sioux, Pawnee, Cheyenne, Shoshone, Kiowa, Crow, Ute ja Paiute intiaaneja. Intiaanit olivat usein suopeita alueensa läpi kulkeville karavaaneille. Useimmat kävivät vaihtokauppaa biisonintaljoilla ja mokkasiineilla vaihtaen niitä mm. veitsiin, vaatteisiin ja ruokaan. Jotkut heimot olivat pahamaineisia tavastaan varastella emigranttien varusteita matkan varrella ja oli intiaanien ja uudisraivaajien kesken verisiä taisteluitakin. Näitä oli tosin suhteellisen vähän ottaen huomioon niiden siirtolaisten suuren määrän, jotka eivät koskaan kohdanneet ikävyyksiä. Alkuaikoina intiaanit eivät koskaan hyökänneet vankkurikaravaanien kimppuun, mutta karavaanista harhautuneet saattoivat olla suuressa vaarassa. Laskelmien mukaan vuosina 1840-1860 intiaanit surmasivat 362 emigranttia ja emigrantit vuorostaan surmasivat 426 intiaania. 90% surmatuista siirtolaisista tapettiin South Pass solan läntisellä puolella Snake ja Humboldt jokien varrella ja Willamette laaksossa Tyynen valtameren puolella.

Matka Oregoniin oli erityisen vaikea. Yksi kymmenestä kuoli matkan varrella. Yleisin matkantekoväline oli härkien vetämä katettu vankkuri. Täyteen lastatun vankkurin kyydissä oleminen oli useimmiten mahdotonta, eikä sen jousittamattomassa kyydissä matkaaminen ollut edes miellyttävää. Siksi useimmat kävelivät koko 3200 kilometrin matkan Missourista Oregoniin, peräti paljain jaloin.

Vähänkin vakavampi loukkaantuminen saattoi pitkän matkan aikana olla kohtalokas. Myös joenylitykset olivat vaarallisia. Yksistään vuonna 1850 kuoli 37 ihmistä Green River joen ylityksessä. Myrskyt ja rajut raekuurot saattoivat olla kohtalokkaita, koska preerialla ei voinut päästä niiltä suojaan ja vaunujen katteet ennen pitkää vuotivat. Matkalaisen suurin vihollinen oli kuitenkin kolera, joka tappoi enemmän siirtolaisia kuin mikään muu vaiva, joinakin vuosina jopa 2/3 yksittäisen karavaanin jäsenistä.

Matkan varrella oli useita linnakkeita, joita perustettiin suojelemaan siirtolaisia, joissa he saattoivat myös lähettää kirjeitä kotiin. Independencestä lähdön ja preerian ylityksen jälkeen ensimmäinen linnake oli Platte joen rannalla sijaitseva Fort Kearny. Matkalla oli myös useita turkiskauppa-asemia kuten Fort John, Fort Bernard ja Fort Platte, sekä näistä vanhin Fort William vuodelta 1834 jonka paikalle myöhemmin perustettiin armeijan linnake Fort Laramie. Tämä oli useita viikkoja kestäneen Platte joen varren seuraamisen jälkeen odotettu välietappi ennen kalliovuoria. Francis Parkman kirjoitti linnakkeesta seuraavaa: "linnake teki alimmillaankin vähintään 180% voiton myymistään tuotteista." Useimmiten matkalaiset kuitenkin toivoivat ennemminkin vähentävänsä lastia ennen raskasta kalliovuorten ylitystä myymällä ylimääräiset tavaransa linnakkeelle, jonka kauppias ei kuitenkaan niitä huolinut edes ilmaiseksi. Linnakkeen lähistön reitti olikin täynnä kaikenlaista kuormasta pois heitettyä tavaraa: vanhoja sukukalleuksia, huonekaluja, helloja ja ruokaa, mikä tahansa tarpeeton, josta eroon pääseminen vain tekisi ylirasittuneille vetojuhdille matkan helpommaksi. Joillakin Oregoniin tai Kaliforniaan asti päässeillä ei loputtoman matkan jälkeen ollut enää jäljellä muuta, kuin resuiset vaatekappaleet päällään.

W.E. Weasel

Oregonin reitin virstanpylväitä: Oregon Trail Mileposts

Narcissa Whitmanin kirjeet vuodelta 1836

Historical Facts of the Oregon Trail and America's Western Expansion

Rootsinpyhtaa Trail
Show day 8.6.

Lauantaina 8.6. avajaiset eli show day klo 14-18, jolloin leirissä pidetään avoin vierailupäivä. Yleisö saa tutustua leiriin ja leirin aktiviteetteihin.

Lucky Gambler Saloon
at Fort Two Horse.



Rootsinpyhtaa Trail
Trail preparation 9.–12.6.

Leirin asukkaat valmistautuvat torstain suureen koitokseen perehtyen reittiin ja karttoihin, valikoiden mukaan otettavia varusteita, sekä valmistautuen henkisesti. Intiaaneista ja vuorten miesten varusteista kiinnostuneet perehtyvät käsitöihin ja aktiviteetteihin päivittäin. Osaajien johdolla opastettua mokkasiinien, säärystimien, yms. valmistusta. Kaksi avokanoottia on leiriläisten käytössä, kuten myös leirisauna, jokivarren sauna, sekä Lucky Gambler saluuna.

Leirinuotiolla

Rootsinpyhtaa Trail
Uudisraivaajien, vuorten miesten ja intiaanien kohtaaminen 13.6.

Torstaina 13.6. elävöitämme länteen matkanneiden emigranttien elämää suorittamalla historian elävöityksen 1840-luvun "Oregon Trailin" hengessä, tosin käytännön syistä ilman vankkureita (matkahan oli todellisuudessakin lähinnä erittäin pitkä kävelyretki). Lähdemme matkaan Fort Two Horsesta seuraten Kukuljärven vaellusreittiä. Matkan alkuosa onkin enimmäkseen leppoisaa tasamaastossa etenemistä mahdollisia joenylityksiä lukuunottamatta, kunnes maasto alkaa kohota lähestyessämme Kukuljärven kallioita. Alue on läpeensä intiaanien kyllästämä, joten joukkiomme on oltava tarkkaavaisina mahdollisten hyökkäysten varalta. Jälkeen ei kannata jäädä, vaikkakaan kaikki intiaanit eivät ole vihamielisiä. Raskaan kalliovuorten ylityksen jälkeen ylitämme Kukuljärven ja etsimme tiemme Brannin luolalle ja siitä vuorten miesten laavulle. Kukuljärven laavulle asti jaksaneet uudisraivaajat palkitaan murtamalla leipää yhdessä alueen intiaanien ja vuorten miesten kanssa leirin yhteisruokailun merkeissä.

Matka toteutetaan alueesta tehdyn historiallisen kartan avulla kohdaten erilaisia sattumuksia ja tapahtumia reitin varrella. Suunnitellun menomatkan pituus on 6 km Ruotsinpyhtään kirkolta laavulle. Leppoisaa kävelyvauhtia matka kestäisi n. 3 tuntia, mutta keskimääräinen matkavauhti taukoineen tulee olemaan noin 1 km tunnissa, sillä matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista sekä pidetään taukoja, ja kuten esikuvassakin, vauhti sovitetaan hitaimpien mukaan. Matkaan lähdetään n. klo 10. Laavulla ollaan n. klo 16. Paluumatkan voi jokainen toteuttaa vapaasti haluamaansa reittiä. Lyhin ja helpoin reitti leiriin tietä pitkin on 3 km ja Kukuljärven vaellusreittiä pitkin 3,5 km. Autolla pääsee 150 m päähän laavulta.

Retkelle on tarkoitus osallistua esikuvansa Oregon Trailin mukaisesti koko leirin voimin, naiset ja lapset mukana. Retkikuntaa johtaa kapteeni ja hänen apunaan toimivat "scoutit" eli reitin tunteva opasryhmä kokeneita buckskinnereitä ja muita kyvykkäitä miehiä ja naisia. Emigrantit kulkevat yhdessä ennalta suunniteltua reittiä. Scoutit toteuttavat erilaisia tutkimusretkiä pyrkien mm. löytämään vaihtoehtoisia reittejä kallioiden yli, tehden samalla tutkimuksistaan tarkkoja muistiinpanoja, joista koostetaan tarkempi kartta tulevia tarpeita varten. Intiaanit toimivat kuten aina oman mielensä mukaan ja voivat yllättää karavaanin ennalta arvaamattomissa paikoissa ja tilanteissa. Kaikkia osallistujia kannustetaan pitämään henkilökohtaista "päiväkirjaa" ajan hengen mukaisesti retken tapahtumien tallentamiseksi jälkipolville.

Elävöityksen aikakausi on n. 1840-luku, sekä varustus ja pukeutuminen tehtävän ja roolin mukaisesti: esim. siviilit, miehet, naiset ja lapset kaikki arkiasuissaan, sillä emigrantithan olivat tavallisia perheitä matkalla länteen, eivät mitään erikoisjoukkoja. Jokainen kantaa mukanaan tarvitsemansa määrän juomavettä, sillä matkan varrella sitä ei ole saatavilla.

Wagon train contract.



Rootsinpyhtaa Trail, 1750.



Rootsinpyhtaa Trail -juhla
Lucky Gamblers Saloon 14.6.

Fort Two Horse:n Lucky Gambler saluunassa Rootsinpyhtaan reitin kulkeneiden emigranttien leirijuhla. Näihin juhliin intiaanitkin saattavat soluttautua. Saluuna koristellaan tietysti juhlatunnelmaan. Päivällä harrastetaan erilaisia historiallisia aktiviteetteja, mm. naisten viktoriaaninen jousiammuntakisa. Illalla pidetään old time -henkiset tanssit elävän orkesterin säestyksellä. Lucky Gambler saluunan kuuluisat pelipöydät ovat luonnollisesti auki koko illan.

Faro-peliä vanhassa lännessä.

 

Vuorten mies katsastelee houkuttelevia pihvejä juhlapäivänä.